Lauantaina 16.6. aikaisin aamulla automme starttasi kotipihasta ja suuntasimme kohti pohjoista. Hyvissä ajoin alkuillasta olimmekin jo perillä kohteessa Saariselällä. Yöksi olin varannut hotellihuoneen. Koirista reissussa mukana olivat Vala ja Karma, Usva keskenkasvuisena sai sen sijaan jäädä hoitopaikkaan matkamme ajaksi.
Sunnuntai 17.6.
19,72 km
keskinopeus 3,6 km/h
nousua 224 m
Ajoimme aamulla klo 8 aikoihin Kiilopäälle, jonne jätimme automme parkkiin reissun ajaksi. Maksoimme pysäköinnin, vaihdoimme vaelluskengät jalkaan, punnitsimme rinkkamme vaa'alla ja sitten olikin aika lähteä liikkeelle ihmettelemään ja ihastelemaan Urho Kekkosen kansallispuiston maisemia. Minun rinkkani painoi lähtiessä 19 kg, Johanneksen rinkka 25 kg, Valan reppu 2,5 kg ja Karman 2 kg.
Alkumatka Niilanpään vanhalle porokämpälle oli todellinen highway
Lounastauon pidimme Suomunlatvan laavulla ihanassa aurinkoisessa kelissä. Sieltä matka jatkui kohti Suomunruoktua, jossa olimme alunperin suunnitelleet yöpyvämme. Matka oli kuitenkin kulkenut niin joutuisaan, että pidimme Suomunruoktulla vain kahvitauon. Juuri ennen Suomunruoktun tuvalle saapumista kohtasimme pari rajavartijaa, joiden kanssa keskustelimme hetken aikaa. He kertoivat, että juuri tänään on ensimmäistä kertaa ollut selvästi enemmän itikoita kuin alkukesän aikana tähän asti. Paikoin itikoita olikin melko paljon, mutta toisissa paikoissa vain joitakin yksittäisiä. Onneksi ehdittiin reissulle siis vielä ennen kuin niitä olisi ollut riesaksi asti, vaikka kesä onkin tänä vuonna tullut aikaisin.
Telttapaikka ensimmäistä yötä varten löytyi Salonlammin laavun läheisyydestä. Salonlammilla oli meidän lisäksemme vain yksi kulkija, joten saimme olla mukavan rauhassa.
Joen ylitys Suomunruoktun tuvan kohdalla
Salonlampi ja meidän telttamme
Maanantai 18.6.
16,4 kmkeskinopeus 3,8 km/h
nousua 420 m
Matka jatkui ensin kohti Tuiskukurun tupaa, jossa pidimme lounastauon. Samalla tuli pieni sadekuuro, joten mukavahan se oli silloin istuskella sisällä syömässä. Tuiskukurusta jatkoimme kohti Luirojärveä, jonne oli tarkoitus päästä yöksi. Pari kilometriä ennen Luiroa huomasimme, kuinka ukkospilvet alkoivat vyöryä meitä kohti. Laitettiin tossua toisen eteen melkoista vauhtia, mutta silti pilvet saivat meidät kiinni. Onneksi saimme niskaamme vain sateen ja ehdimme Luirojärven tuvalle ennen ukkosta. Tupa oli tilava ja siellä oli jopa erillinen kuivaushuone, jossa saimme hienosti kuivateltua kaikki märät vaatteemme. Jonkun verran Luirojärvellä oli muitakin vaeltajia, mutta ei nyt tällä kertaa ainakaan mitenkään ruuhkaksi asti, kuten välillä kuulee valitettavan. Kaikkien paikalla olleiden puolesta koirat olivat myös ok, joten saimme rauhassa viettää iltaa autiotuvassa istuskellen. Kaikki yöt nukuimme aina omassa teltassamme. Saunassa kävimme tietysti, kun kerta siihen mahdollisuus oli.
Kuvassa meidän pääasialliset ruuanlaittovälineemme: kaksi reilu litran vetoista kattilaa. Ruokina tällä reissulla söimme siis pääasiassa valmiita retkiruokia, joista alkuvuoden testailujen jälkeen olikin löytynyt ihan maistuvia vaihtoehtoja. Mukavan helppoa, kun ei tule tiskiä.
Kuksa on ehkä vähän painava varuste ja hankalasti pakattavakin, mutta kahvi vaan maistuu siitä juotuna hurjasti paremmalta kuin mistään muovikiposta hörpittynä.
Ukkospilvet nousevat
Luirojärven Hillton
Luirojärvi sateen jälkeen
Tiistai 19.6.
17,43 km
keskinopeus 3,3 km/h
nousua 433 m
Aamu valkeni kosteana sumuisena, mutta päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Sääskiä oli liikkeellä selvästi enemmän kuin aiemmin (tai ainakin reittimme kulki itikoille suotuisten paikkojen läpi). Olimme edellisenä iltana moneen kertaan miettineet, että mitä seuraavana päivänä tekisimme. Mieli olisi tehnyt nousta Sokostille, mutta harmillisesti Valan tassut eivät olisi rakkakivikkoa kestäneet, joten se suunnitelma oli hylättävä. Johannes sai juuri ja juuri nettiyhteyden puhelimellaan ja sai säätiedotuksen ladattua. Ennuste näytti hyvää keliä tiistaille, mutta uhkasi loppuviikkoa sateilla. Tämä säätiedotus ratkaisi sen, että lähtisimme jatkamaan matkaa hyvässä kelissä, sen sijaan, että olisimme pitäneet taukopäivän Luirojärvellä (mielessä kävi sellainenkin mahdollisuus, että toinen meistä olisi jäänyt koirien kanssa alas ja toinen olisi päiväseltään käynyt huiputtamassa Sokostin).
Taas kahlataan joen yli
Turkin kuivatus
Matkamme jatkui siis Luirojärveltä kohti Pälkkimäojan laavua, jossa pidimme lounastauon. Täältä polku olisi jatkunut Maantiekurua pitkin, mutta itikoita paetaksemme nousimme tunturiin ja kuljimme tuntureiden lakia pitkin eteenpäin kohti Sarviojan tupaa. Nousu oli hikinen, mutta on se tunturimaisema vaan upea!
Loppumatka Sarviojalle tunturista laskeuduttuamme oli vähän tuskaisa. Minua jostakin syystä sattui kovasti vasempaan lonkkaan kävellessä ja alhaalla jokivarressa taas riitti itikoitakin ihan kiitettävästi. Muutenkin tämä kolmas vaelluspäivä oli ollut minulle hankala, jo heti aamusta lähtien tuntui siltä, että askel painaa melkoisesti. Johannes päinvastoin taas kuului hehkuttavan hyvää kävelyrytmiä ja askeeen keveyttä. Perillä Sarviojalla odotti vielä pieni yllätys, kun telttailualue oli kutakuinkin täynnä partiolaisten telttoja. Onneksi sieltä lopulta löytyi vallan kiva kolo meidänkin teltallemme läheltä erästä tulipaikkaa, joka itse asiassa osoittautuikin aika mukavan rauhalliseksi sijainniksi (olimme vähän kauempana tuvista, joissa myös riitti porukkaa aika lailla..).
Pälkkimäoja
Pälkkimäpää
Pälkkimäpää. Kiitokset kuvan napanneelle kanssaretkeilijälle :)
Keskiviikko 20.6.
1,94 km
nousua 151 m
Keskiviikkona pidimme taukopäivän ja oleilimme Sarviojalla. Etukäteen hieman huoletti, että miten ihmeessä osaisin olla kokonaisen päivän aloillaan tekemättä yhtään mitään. Aika hyvinhän tuo sujui, ja päivä hurahti ihan itsestään ohi. Kävimme syömässä autiotuvassa sekä vietimme siellä hetken aikaa päivällä odotellessamme sadekuuron menemistä ohi, sekä istuskelimme tulipaikalla Sarviojan virtausta tuijotellen. Partiolaiset jatkoivat matkaansa aamulla, joten saimme olla päivän ihan keskenämme telttailualueella (varaustuvassa oli porukkaa, mutta he puolestaan pysyttelivät pääasiassa siellä). Iltapäivällä kipusimme heti tuvan takaa nousevan Kaarnepään rinteeseen kokeilemaan, josko taas löytyisi nettiyhteys ja saisi tuoreen säätiedotuksen ladattua. Yhteys löytyi ja mukavasti ennuste oli muuttunut niin, että loppuviikko näyttikin taas jo paremmalta keliltä. Tulevaksi keskiviikon ja torstain väliseksi yöksi luvattiin sadetta, mutta muutoin pitäisi seuraavat pari päivää olla poutaa.
"Mitään en ole tonkinut"
Sarviojaa ihmettelemässä
Kaarnepäällä säätiedotusta katsomassa
Meidän asumuksemme - hyvin mahtuu kaikki tavarat telttaan ja/tai absidiin
Torstai 21.6.
20,46 km
keskinopeus 3,6 km/h
nousua 660 m
Lähestulkoon koko edellisen yön satoi vettä. Sade loppui klo 8 aikoihin aamulla, jolloin olikin hyvä hetki sitten nousta ylös (itse olin ehtinyt jo hyvän tovin olla hereillä ennen tätä, mutta en viitsinyt sateessa nousta). Kaikki tavarat säilyivät hienosti ihan kuivina teltan absidissa. Päivän etappina olisi kävellä joko Porttikosken tai Lankojärven tuvalle. Päätimme, että katsotaan päivän mittaan, millainen fiilis ja energia on, että jaksammeko kaikki Lankojärvelle asti vai jäädäänkö Porttikoskelle.
Aamupuurolla
Sarvioja ja matalalla roikkuvat pilvet
Tämä aamu oli ainoa hetki, kun tuli kävellessä hetki pidettyä kuoritakkia päällä
Maasto oli pääasiassa melko helppokulkuista, vaikka muutama isompi nousu etappiin kuuluikin. Pääsimme päivän mittaan kulkemaan hienojen kangasmetsien läpi, joissa oli ihan omanlaisensa tunnelma - vanhoja kilpikaarnamäntyjä ja uskomaton hiljaisuus - ilmassa oli jotakin taianomaista. Lounastauon pidimme Sotavaaranojan varressa olevalla tulipaikalla, joka oli upean kosken vieressä. Matka kulki joutuisaan, joten kävelimme illaksi Lankojärvelle asti. Tästä tulikin pisin päivä meille, hiukkasen yli 20 km. Lankojärvellä törmäsimme ensimmäistä kertaa muihinkin kulkijoihin, joilla oli koiria mukana reissussa.
Johannes ja Vala
Minä ja Karma
Sotavaaranoja
Sotavaaranoja
Koirille meillä oli mukana tarpeen mukaan taukotakkina ja öisin käytettäväksi Non-Stopin rekikoirille alunperin suunnitellut ultrakevyet ja pieneen pakkautuvat takit.
Perjantai 22.6.
18,30 km
keskinopeus 4,3 km/h
nousua 542 m
Se, että olimme eilen kävelleet Lankojärvelle asti, merkitsi sitä, että perjantaista tulisi viimeinen vaelluspäivämme ja edessä olisi paluu Kiilopäälle. Keli oli jälleen mahtava lähes koko päivän, joskin iltapäivän puolella oli selvästi nähtävissä sadepilvien kerääntyminen taivaalle. Meidän kannalta optimaalisesti rankkasade tuli kuitenkin vasta silloin, kun olimme jo ehtineet hotelliin ja saunaan - mikä tuuri!
Rautulammi
Pidimme lounastauon Rautulammin päivätuvan luona, josta sitten nousimme vielä kerran tunturiin ja laskeuduimme tuntureiden toiselta puolen Niilanpään vanhalle porokämpälle. Reissun ensimmäisen päivän ensimmäinen tauko sekä viimeisen päivän viimeinen tauko pidettiin siis samassa paikassa. Hyvä näin, sillä menomatkalla Niilanpäällä oli paljon vilinää (partiolaisia), että jäi geokätkö etsimättä, mutta nyt paluumatkalla oli rauhallista ja pääsimme vielä etsimään tämän kätkön.
Rautupäällä, taustalla näkyy Rautulammi
Pieni neuvotteluhetki koskien suunnan valintaa..
Kohti Niilanpään kämppää
Kaikkinensa pittuuta reissulla oli kuusi päivää ja kilometrejä tuli 94. Vaikka etukäteen tehtyjä reittisuunnitelmia pitkin muuttaa ja osasta haaveita luopua, reissu oli huikean hieno. Valan tassut alkoivat oireilla heti ensimmäisestä päivästä alkaen, anturoiden reunoihin ilmestyi pieniä punaisia alueita. Onneksi kuitenkin säästyimme pahemmilta haavoilta. Kävin anturat läpi joka ilta ja rasvasin vähänkään punoittavat kohdat Abilarilla, ja seuraavana aamuna tassut olivat taas ihan hyvässä kunnossa. Karman tassuissa oli koko reissun aikana pari jotakin yksittäistä aavistuksen verran punoittavaa kohtaa, mutta muutoin sen anturat pysyivät hyvässä kunnossa koko ajan. Molemmat koirat olivat huippuja reissukavereita ja niiden kanssa oli mukava kulkea joka paikassa. Useampikin vastaantulija kehui hyvin käyttäytyviä koiriamme.
Oma kroppakin pysyi hyvässä kunnossa, meillä molemmilla. Ei rakkoja eikä hiertymiä missään ja minulla taitaa olla hartiat aika paljon paremmassa kunnossa kuin töissä käydessä. Se yhtenä päivänä minua vaivannut lonkkakipukin (tai lihaskipu?) hävisi itsestään lepopäivän aikana.
Miinuspuolena kerrotakoon, että ilmeisesti joku ei-niin-mukava virus reissusta valitettavasti tarttui mukaan... me molemmat kaksijalkaiset olimme jälkeenpäin mahataudissa (hyvää onnea kuitenkin sikäli, että ehdimme pois maastosta ennen taudin alkamista). Sitä, mistä ja milloin tartunta tuli, ei voi tietää. Erään tuvan vieraskirjassa joku edellinen kulkija kyllä oli kirjoittanut viettäneensä tuvassa aikaa parannellen mahatautiaan, joten liekö tullut sitten sama meillekin.
Kokonaisuutena ensimmäinen pidempi Lapin vaelluksemme oli onnistunut ja kokemuksena hieno. Pieni pala sydäntä taisi jäädä koilliskairaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti