Siipiveikon treffit

Tänä viikonloppuna vietettiin Siipiveikon-kenneltreffejä kasvattajien luona Valkeakoskella. Me pääsimme osallistumaan vain lauantaina, sillä sunmuntaille osui myös mummun 80-vuotissynttärit.

Lauantain ohjelmana oli nome-koulutusta. Olin Valan kanssa Kati Tuomisen opissa. Oikein mukava kokemus, ja kyllä tästä taas sai treeni-intoa jatkoa varten. (Oikeasti tämähän oli itse asiassa ensimmäinen nome-koulutus, johon ylipäänsä osallistuin...) Aamupäivällä porukka jaettiin kahteen osaan, niin että ensin puolet treenasivat hakutehtävää ja toinen puolisko sitten markkeerauksia. Vala teki markkeerauksia ryhmänsä viimeisenä, sillä juoksujen takia se sai muutoin pysytellä autossa poissa poikien nenien alta.

Hakutehtävää oli mukava seurailla, näki erilaisia koiria ja työskentelytapoja. Haussa alueena oli pieni metsäsaareke, johon ensin vietiin kaksi damia, joista kukin koira vuorollaan haki yhden. Tämän jälkeen lähetyspaikkaa muutettiin parikymmentämetriä niin, että koira piti lähettää samalle alueelle kuusikon läpi. Nyt alueella oli vain yksi dami. Monelle koiralle tämä olikin varsin haastava juttu. Damin löydyttyä koira piti lähettää seuraavaksi ihan ohjaajan takana olleelle lähihakualueelle, jossa dami oli piilotettu heinikkoon ihan parin metrin päähän. Tarkoituksena oli katsoa, miten koira työskentelee, ja osaako se tehdä erilaista hakua eri tilanteissa. Lähihaku-juttu olikin aika kivan näköinen treeni, tätä pitänee kokeilla Valallekin joskus. Samalla tuli ideoina haun treenaamiseen esimerkiksi usean hakualueen käyttäminen: esim. eka linjan päässä, sitten ns. "normaali" ja sitten vielä pienempi lähihaku. Tai esimerkiksi kolme aluetta niin, että ensimmäinen on vaikea (koira noutaa vaikka kolme damia), toinen vähän helpompi (koira noutaa viisi-kuusi) ja kolmas helpoin (koira noutaa kymmenen). En minä tiedä, eivät nämä ehkä mitään maata mullistavia treeni-ideoita ole, mutta minulle ainakin ihan täysin uusi näkökulma tekemiseen.

Markkeerausharjoitus tehtiin avoimella pellolla. Tällaisessa harjoituksessa kannattaa koiran tason mukaan hyödyntään pientä tallattua aluetta sekä damin värejä (koiranhan erottaa valkoisen hyvin, mutta ei punaista). Minähän olin tosiaan ennakkotietona ilmoittanut Katille, että Vala ei osaa markkeerata. Saman sanoin nytkin, ja Kati käski itse valitsemaan etäisyyden, jolta halusin tehdän ensimmäisen markkeerauksen (punainen dami, tallattuun kohtaan). Meni aika lähelle, ehkä puoleen väliin "täydestä matkasta", jonka pellolla pystyi tekemään. Vala oli tosi skarppina ja vähän yllättäen oikeasti markkeerasi heiton hyvin. Ainoa miinus oli se, että V lähti ihan valtavalla innolla liikkeelle tehden kenguruloikkia ja viimeisellä loikalla veti juuri sen damin yli...

Tämän jälkeen peruuteltiin hieman taaksepäin ja tehtiin uudestaan sama, ja sitten taas vähän taaksepäin. Viimeinen heitto tuli sitten tallatun alueen ulkopuolelle heinikkoon. Vala suoriutui kaikista ihan mielettömän hyvin, ei se koskaan ennen ole toiminut näin. Osasyynä ainakin on varmasti se, että omat treenit eivät ole olleet välttämättä kauhean hyvin suunniteltuja.

Vala myös palautti tässä markkeeraustehtävässä kaikki damit tullen sivulle perusasentoon istumaan. Ei minä siltä ole tällaista koskaan vaatinut. Olisko vähän ollut tokovaihde päällä? Ei huono juttu kuitenkaan.

Iltapäivän puolella ruokatauon jälkeen teemana oli linja. Kati esitteli valkoiset ohjauskepit (emt, onko näillä jo tietty suomenkielinen nimi, saksalaiset ainakin käyttävät termiä markierstab), joita käytettiin apuna, kohteina linjan päässä, jotta koira menisi suoraan. Taas ihan uutta minulle, ja vaikutti hirmu kivalta. Minäkin haluan tällaisia tikkuja. Muut tekivät ensin porukassa treenin ja minä sitten vielä Valan kanssa perään. Sikäli ei ollut kyllä yhtään huono järjestys, sillä näin minulla oli tosi hyvin aikaa seurailla muiden tekemisiä. 

Vala aloitti pitkällä linjalla pellon yli metsän reunaan. Kävin yhdessä koiran kanssa viemässä damin (samaa reitti, jota muutkin olivat jo aiemmin menneet). Tämän jälkeen sitten heti lähetys linjalle (tässä en luottanut Valaan, että muistipaikka olisi säilynyt mielessä muiden tehtävien tekemisen ajan ja lisäksi minua epäilytti, että riittäisikö V:llä sitten enää rohkeus irrota niin kauas, kun tässä on vähän ollut niitä ongelmia aiemmin). Alkuun piti ylittää oja hyppäämällä ja sitten tosiaan edetä pellon poikki metsän laitaa. Vala lähti hyvin ja juoksi reippaasti suoraan muistipaikalle. Siellä se joutui vähän etsimään, mutta löysi kuitenkin damin hyvin ja palautti yhtä reippaasti sen minulle.

Tämän jälkeen tehtiin pienemmällä peltoalueella linja sitten niiden keppien avulla. Pellon molemmissa takanurkissa oli kepit. Me (mukana myös yleisöä ja häiriökoira) kävelimme keskilinjaa, josta lähetin Valan aina jompaan kumpaan nurkkaan. Ensin läheltä, ja siitä sitten pikkuhiljaa kauemmaksi ja kauemmaksi aina pellon toiseen reunaan asti. Kertaalleen V oli lähdössä väärälle, josta jouduin sille huomauttamaan ja ottamaan uusiksi. Tämä on kuulemma juuri sitä tollereiden ongelmaa: se osaa laskea, että kummalla on äsken käyty, joten nyt sitten varmasti mennään tuolle toiselle (ja sitten kun ohjaaja valitseekin esim. kaksi kertaa perätysten saman nurkan kohteeksi, niin tulee näitä tilanteita). V uskoi kuitenkin kivasti ja meni uudella lähetyksellä haluttuun suuntaan.

Minulle tuli väähn huomautusta koiran lähettämisestä. Pitää muistaa aina olla rauhallinen ja todella kunnolla varmistaa, että koira on lähdössä oikeaan suuntaan. Oma käden asento on tärkeä, pitää miettiä lähetysasentoa! Nyt minä käytän oikeata kättä, mutta oikeasti olisi ehkä fiksumpaa käyttää vasenta, koiran puoleista. Myöskin tuota koiralle huomauttamista virhetilanteissa pitää miettiä. Nyt kuulemma sanoin koiralle aika kovasti, vähempikin ehkä riittäisi (vaikka V nyt kestikin tän hyvin). 

Seuraavaksi toinen kulmakeppi haettiin pois. Lähetin Valan kertaalleen täydestä matkasta nurkkaan, jonne keppi oli jätetty. Tämän jälkeen heitettiin markkeeraus keskelle linjaa, joka koiran piti noutaa. Sitten taas piti lähettää koira linjaa pitkin nurkkaan noutamaan sieltä dami, siis markkeerauksen hajupaikan yli. Tässä menin aika lähelle hajualuetta, jotta saisin V:n varmasti menemään siitä yli. Menihän se, vaikka vähän hidasti vauhtia. Minun olisikin tässä pitänyt osata toistaa "eteen"-käskyä vahvisteeksi.

Sitten vielä linja häiriömarkkeerauksella. Siirryimme pellolla samaan reunaan, jossa keppi oli. Kati vei nyt toisen kepin meistä hieman etuviistoon toiseen reunaan ja pudotti siihen näkyvästi damin. Tämän jälkeen minä käännyin hetkeksi ympäri Valan kanssa, jolloin Kati poimi damin pois (jos koira karkaisi markkeerauksen perään, niin siellä olisi vain tyhjä keppi odottamassa). Sitten koira piti lähettää suoraa linjaa pitkin nurkkaan kepille. V meni hyvin, ei pahemmin tuntunut välittävän häiriöstä.

Näissä iltapäivän tehtävissä Vala ei enää tarjonnut sivulletuloa palautuksissa. Toi kyllä kaikki ihan kivasti käteen muutoin. Ehkä näitä palautuksia silti pitäisi vähän taas vahvistaa, että siitä damista (tm.) ei kuulu päästää irti, ennen kuin pyydän. Nyt ehkä välillä vähän meinasi olla sitä, että minun pitää olla nopea ottamaan dami vastaan.

Yleisesti Kati painotti kaikissa tehtävissä yhtä asiaa: tuulen suuntaa. Aina pitää varmistaa, mistä suunnasta tulee, ja suunnitella treeni ja haluttu vaikeustaso sen mukaan. Linjaharjoittelussa takatuuli on hyvä, koska tarkoituksena ei ole, että koira saa vainun damista ennakkoon. Markkeerauksissa taas alkuun on hyvä hyödyntää sivutuulta ja sijoittaa heittäjä niin, että koira todennäköisimmin pääsee tuulen alle ja saa helposti vainun damista. Vastatuuli on huono, sillä tällöin koira saa vainun liian aikaisin ja painaa nenän maahan liian aikaisin alkaen todennäköisesti tehdä hakua.  

Kaikkiaan oikein hyvin toimiva koira, kivaa palautetta tuli sekä kouluttajalta että muilta treenaajilta. Itse olin vähän yllättynyt, miten hyvin meni, sillä emme me ole tällaisia oikeasti juurikaan tehneet... Eniten kehitettävää onkin siis mitä ilmeisemmin tässä minun osassani näissä hommissa. 

Muutenkin tietty huippukiva päivä. Mukava tavata taas kaikkia tyyppejä, ja ihanaa, että kasvattajat jaksavat meille tällaisia mahdollisuuksia järjestää.

Kotiinkin onneksi selvittiin lopulta Valan kanssa ehjin nahoin. Oli välillä aika hurjaa ajella sakeassa sumussa, kun eteen ei tuntunut näkevät yhtään mitään. Onneksi oli edes tuttu reitti. Hirvitti kyllä, kun koko ajan mietti, että milloin joku peura tai hirvi hyppää eteen tielle. No ei hypännyt, mutta yksi ilmeisesti karkureissulla ollut iso koira ilmestyi kyllä ihan yhtäkkiä sumun keskeltä tien pientareelle. Onneksi se pysytteli siinä reunassa. Ja onneksi kuulemma hieman myöhemmin tulleet autoilijat olivat saaneet karkurin kiinni. Minä en voinut edes haaveilla lähteväni jarruttamaan siinä kohtaa, sillä ihan takapuskurissa kiinni roikkui joku idiootti, joka olisi heti kyllä rysäyttänyt siinä tilanteessa perään. Hänen mielestään ilmeisesti 80 km/h alueella pitää aina ja ehdottomasti ajaa vähintään tuota nopeutta, näkyvyydestä viis.

Tulipa pitkä teksti. Ja varmaan vielä paljon jäi kirjoittamattakin. Kuvia ehkä myöhemmin.